Se mitä haluan olla ja mitä olen nyt on pään sisällä kaukana toisistaan.
Konkreettisesti ja uskottavasti ne ovat lähes erottamattomia tosistaan.
Kyllä, puhun naisesta, vartalosta ja mikä sen muuttaa, tai ainakin mielessä muuttuu.
Olen tällä hetkellä täysin hajalla, rikki. Olen vaikeasti masentunut, lääkärin diagnoosin mukaan ainakin.
Silloin, kun on rikki ja kehonkuva on vääränlainen, ollut aina, ei mielen rikkoutuminen auta asiaa vaan saa peilikuvan näyttämään pahemmalta. Heijastuu siis pahaolo myös ulkonäköön.
Se miltä näytin kukoistavana sinkkunaisena, hoikkana, treenatun kropan kanssa jota koristi muutama uusi tatuointi lisää, koin olevani lähes täydellinen.
Rohkea, villi ja vapaa. Nautin joka hetkestä, rakastin olla kameran edessä ja mennä kuvauksiin itsevarmuutta ja seksiä tihkuen.
Se minkä peilikuva verotti oli enemmän mielenterveydestä pois, joku vaan ei tuntunut hyvältä.
Se joku oli illuusio johon moni ihminen lankeaa, rakastaa itseään, koska muut rakastavat sun kehoa.
Miksi en koe olevani tyytyväinen itseeni nyt?
Lista on luultavasti loputon,
huono vanhemmuus kompleksi
painonnousu joka vie kaiken energian
saanko olla onnellinen jos en ole alle 50kg?
saanko olla aidosti tyytyväinen itseeni jos en pysty käyttämään napapaitaa.
Koska koen olevani parempi ihminen laihana.
Olin pienessä lähiökuppilassa viettämässä viinan huuruista vappua ja kehuin (muistaakseni) vessassa törmänneeni naisen ulkonäköä ja suoraan tapaani mainitsin, että hän on upea vaikka ei ole laiha.
En saanut naamaani mustaksi vaan sain aikaan keskustelun jossa oli parhaimmillaan 6 naista puhumassa kehonkuvastaan ja kertomassa, että on ollut ennen anorektikko ja jollain naisella koko maailmaa oli pyörittänyt tieto siitä paljonko painoi.
Aivan upeita naisia, kaiken kokoisia, näköisiä, suupaltteja, hiljaisia, iloisia, rohkeita ja mikä parasta, kaikki olivat opetelleet olemaan tyytyväisiä omaan itseensä ja lopettaneet keholla leikin ja alkaneet elää.
Mikä parasta, jokaisella oli arpia menneisyydestä, mutta ne olivat arpia jotka kulkevat mukana ja ovat osa elämää.
Miksi minä en osaa?
Koska olen välillä salaa itseeni tyytyväinen, mutta pelkään jos olen tyytyväinen normaalipainoisena ja vieläkin hoikkana kuten ystäväni jaksaa aina tyynesti minuun hermostumatta muistuttaa, että joku ottaa "turhat luulot" pois.
Tiedän olen huijari, koska puhun vartaloiden puolesta, mutta itse en kestä omaa kuvaani ellei se ole täydellisen timmi.
Mutta puolustuksen sana, rakastan kaikkien erilaisia vartaloita, en vain omaani vielä oppinut hyväksymään.
Aamen tähän ja vielä opin sen taidon uskokaa pois, mutta siinä matkalla haluan pitää vessa kokouksia erilaisten naisten kanssa ja rakastaa heidän vartaloitaan ja kuvata niitä!
Kun olen saanut tarpeeksi kuvia ja oppinut rakastamaan myös itseäni pidän näyttelyn kuvista ja siitä, että myös minä muiden joukossa olen hyvä ja kaunis. Juuri niin kuin olen eikä muut siihen puutu, ainakaan negatiivisesti
Ps. Muista rakastaa itseäsi äläkä ole salaa kaunis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti