SYÖMISHÄIRIÖINEN

Liian ruma, liian läski.

"Kato nyt mua! Oon ihan hirveen näkönen, oikeesti!"

Paino oli noussut takaisin lukemiin jotka omasin ennen avioeroa. Automaattisesti olin läski, löysä, joka puolelta tursui eikä luut joilla olen mitannut ihmisen laihuutta enää näkyneet ilman, että laihistin.

Kyllä niin laiha, että kylkiluut paistoivat ja solisluut sekä rintalasta erottuivat selvästi....

Kyllä olen syömishäiriöinen.

Kun olen salaa onnellinen muodoistani, kun salaa koen itseni seksikkäänä ja kurvikkaana silloin olen syömishäiriöinen. Noin 6kk sitten söin 1-2 leipää illalla. En syönyt mitään muuta päivässä puoleen vuoteen.

Muistan, kun olin ystäväni luona saunassa ja sieltä piti lähteä pois, koska yhtäkkiä alkoi oksettaa ja silmissä musteni, en ollut syönyt mitään silloin 2 vuorokauteen.

Olin masentunut keskivaikeasti ja perheessä oli silloin suuri kriisi mm. avioeron vuoksi, mutta kontrollin tarve oli suuri joten kontrolloin syömistäni ja olin onnellisempi, kun aamulla peilistä katsoi vatsalihakset näkyvillä oleva pieni alle 50 kiloinen kolmen lapsen äiti. Niin ainakin halusin ajatella.

Sain viestejä miehiltä somessa, Tinderissä ja treffeillä, että näytän uskomattoman hyvältä ja treenatulta. Se tuntui hyvältä, joku koki minut kauniiksi ja arvosti ulkonäköäni.

Nyt viimeiset 2kk olen tehnyt henkisen kuntoni eteen paljon töitä, koska heräsin siihen, että minusta ei ollut enää kenellekään mitään jäljellä, ei henkisesti eikä fyysisesti. Lapseni lähtivät asumaan sijaisperheeseen, koska en pystynyt huolehtimaan edes itsestäni saatikka kolmesta lapsesta.

Keskimmäinen lapseni joka on 8 vuotias ei mielestään sovellu nykymaailman muottiin, koska ei ole mielestään laiha ja tuijottaa mahaansa. Yritin kertoa mikä on normaali vartalo, että jokaisella on sellainen vain eri muotoinen. "Oon läski, kato vaikka."

Edelleen jaksoin selittää, että se ei ole kauniin ihmisen kriteeri kuinka pieni on tai kuinka litteä vatsa on.

Lopulta vetäisin Sohvi Nymanin instgram sivut auki ja näin kuvan jossa Sohvi oli itse mekossa joka todella oli upea kokonaisuus, Sohvi ja mekko.

"Kato Peppi, tässä on sellanen nainen joka pukee ihmisiä työkseen ja laittaa hienoja vaatteita toisten päälle. Ja tää nainen ei Peppi oo luuta ja nahkaa mitä sä luulet olevan vaan kaunista."

Peppi tuijotti hetken Sohvin kuvaa ja sanoi, "toi nainen on tosi kaunis! Mut on se laiha, ku se on niin kaunis."

-Sillon iski kaikki ne fläsärit mitä voi äidille tulla itsestään peilin edessä. Teen sitä mitä vastaan julistan sotaa. Provosoin lastani käyttäen esimerkkinä itseäni joka itkee peilin edessä ja puristelee omaa mahaansa!

-Päätin lopettaa tämän, ainakin muiden edessä, lasteni edessä. Tiedän, että sen voin tehdä jos en muuhun pysty, olen äiti ja nainen joka rakastaa itseään, jotta lapseni voi rakastaa itseään niin kuin on.

Kun nyt voin paremmin mikä tarkoittaa oikean, puhtaan ruoan syömistä, liikkumista, nukkumista ja mielen balansointia saan lapseni lähes 2 kuukauden kotoa pois asumisen jälkeen vihdoin kotiin. Nautin arjesta, haluan olla jälleen äiti ja rakastaa elämääni.

En sillä perusteella näkyvätkö kylkiluut.

En sillä perusteella mitä painan.

Enkä sillä perusteella ihannoiko joku vartaloani.

Sohvin sivut löydät täältä

ja

Syömishäiriöliiton sivut täältä

Ps. rakasta itseäsi, oikeasti.

Äiti, miks sä itket?

Keräsin voimia tähän kirjoitukseen kauan ja mietin kirjoitanko tätä lainkaan ja luon illuusion itsestäni ihmisille.

Haluan kirjoittaa tämän, koska nähtyäni etten ole ainut äiti joka tämän joutuu kokemaan ja jonka lapset joutuvat tähän tilanteeseen

Häpeän suuresti tätä asiaa ihmisenä, vanhempana ja äitinä. Tämä häpeä ei ole sitä, että ihmiset saisivat tietää tästä asiasta ja menettäisin kasvoni hyvänä vanhempana vaan, että saatoin itseni niin loppuun, että lapseni saivat osan siitä

-Istun toista kertaa tällä viikolla Tyksin psykiatrisessa päivystyksessä ja mietin milloin tämä kaikki loppuu ja asiat alkavat saamaan parempaa valoa.

-Esikoiseni lähtee osastohoitoon itsetuhoisuuden vuoksi.

-Itken seuraavana päivänä kolmatta tuntia kotona enkä saa itkua loppumaan enkä jaksa nousta tuolista enään ylös.

-Istun psykiatrian päivystyksessä jälleen. Tällä kertaa olen yksin, itseni vuoksi odotushuoneessa. Itken kokoajan syvemmin niin etten hetken päästä saa enää henkeä ja mieleni täyttää paniikki. Alan huutaa ja tuntuu kuin sydän pysähtyy tai ainakin lyö silloin, kun tahtoo.

Mietin jos tämä olisi viimeinen kerta tässä paikassa, ympyrä sulkeutuu, kun minä istun täällä eikä kukaan muu perheenjäsenistäni.

-Osastopaikkoja ei valitettavasti ole, sairaanhoitaja kertoo minulle, lähden parin rauhoittavan jälkeen kotiin.

-Seuraavana päivänä on palaveri jossa syvän masennukseni ja toimintakyvyttömyteni  vuoksi lapseni sosiaalitoimen ja itseni päätöksellä lähtevät kuukaudeksi asumaan kriisi perheeseen.

-Meni kolme päivä joista jokaisena päivänä makasin ja itkin. Itkin, koska asiat olivat menneet niin pohjalle.

Lääkäreitä, tapaamisia, meditaatiota, pohdintaa, lääkkeettömyyttä ja lapsia. Näillä eväillä olen päässyt pinnalle.

Mielen rauhaa ja lujuutta. Aina ei voi ihminen pysyä vahvana, aina ei voi ihminen olla vaipumatta epätoivoon, aina ei ihminen opysty olemaan itkemättä.

Mutta kaikki tämä on vain väliaikaista, tunteet menee ja tunteet tulee.

En ole huonompi äiti, en ole huonompi ihminen.

Hetki enää niin nauravat suut heräävät vierestäni joka aamu.

Ps. Älä häpeä valintoja jotka teet perheesi vuoksi, että voit olla  läsnä taas.

Kasa naisia baarin vessassa

Se mitä haluan olla ja mitä olen nyt on pään sisällä kaukana toisistaan.

Konkreettisesti ja uskottavasti ne ovat lähes erottamattomia tosistaan.

                                  Kyllä, puhun naisesta, vartalosta ja mikä sen muuttaa, tai ainakin mielessä muuttuu.

Olen tällä hetkellä täysin hajalla, rikki. Olen vaikeasti masentunut, lääkärin diagnoosin mukaan ainakin.

Silloin, kun on rikki ja kehonkuva on vääränlainen, ollut aina, ei mielen rikkoutuminen auta asiaa vaan saa peilikuvan näyttämään pahemmalta. Heijastuu siis pahaolo myös ulkonäköön.

Se miltä näytin kukoistavana sinkkunaisena, hoikkana, treenatun kropan kanssa jota koristi muutama uusi tatuointi lisää, koin olevani lähes täydellinen.

Rohkea, villi ja vapaa. Nautin joka hetkestä, rakastin olla kameran edessä ja mennä kuvauksiin itsevarmuutta ja seksiä tihkuen.

Se minkä peilikuva verotti oli enemmän mielenterveydestä pois, joku vaan ei tuntunut hyvältä.

                                  Se joku oli illuusio johon moni ihminen lankeaa, rakastaa itseään, koska muut rakastavat sun kehoa.

Miksi en koe olevani tyytyväinen itseeni nyt?

Lista on luultavasti loputon,

huono vanhemmuus kompleksi

painonnousu joka vie kaiken energian 

saanko olla onnellinen jos en ole alle 50kg?

saanko olla aidosti tyytyväinen itseeni jos en pysty käyttämään napapaitaa.

Koska koen olevani parempi ihminen laihana.

Olin pienessä lähiökuppilassa viettämässä viinan huuruista vappua ja kehuin (muistaakseni) vessassa törmänneeni naisen ulkonäköä ja suoraan tapaani mainitsin, että hän on upea vaikka ei ole laiha.

En saanut naamaani mustaksi vaan sain aikaan keskustelun jossa oli parhaimmillaan 6 naista puhumassa kehonkuvastaan ja kertomassa, että on ollut ennen anorektikko ja jollain naisella koko maailmaa oli pyörittänyt tieto siitä paljonko painoi.

Aivan upeita naisia, kaiken kokoisia, näköisiä, suupaltteja, hiljaisia, iloisia, rohkeita ja mikä parasta, kaikki olivat opetelleet olemaan tyytyväisiä omaan itseensä ja lopettaneet keholla leikin ja alkaneet elää.

Mikä parasta, jokaisella oli arpia menneisyydestä, mutta ne olivat arpia jotka kulkevat mukana ja ovat osa elämää.

Miksi minä en osaa?

Koska olen välillä salaa itseeni tyytyväinen, mutta pelkään jos olen tyytyväinen normaalipainoisena ja vieläkin hoikkana kuten ystäväni jaksaa aina tyynesti minuun hermostumatta muistuttaa, että joku ottaa "turhat luulot" pois.

Tiedän olen huijari, koska puhun vartaloiden puolesta, mutta itse en kestä omaa kuvaani ellei se ole täydellisen timmi. 

Mutta puolustuksen sana, rakastan kaikkien erilaisia vartaloita, en vain omaani vielä oppinut hyväksymään.

Aamen tähän ja vielä opin sen taidon uskokaa pois, mutta siinä matkalla haluan pitää vessa kokouksia erilaisten naisten kanssa ja rakastaa heidän vartaloitaan ja kuvata niitä!

Kun olen saanut tarpeeksi kuvia ja oppinut rakastamaan myös itseäni pidän näyttelyn kuvista ja siitä, että myös minä muiden joukossa olen hyvä ja kaunis. Juuri niin kuin olen eikä muut siihen puutu, ainakaan negatiivisesti

Ps. Muista rakastaa itseäsi äläkä ole salaa kaunis.