Jotkut saattaa muistaa, kun Heinäkuussa päästiin koko perhe perhekuntoutukseen, no tämä tarina on siitä miten uusi ajanjakso saapui ja mitä mulle tapahtui...
Saavuttiin kimpsujen ja kampsujen kanssa Perhekuntoutukseen, satoi vettä kun aisaa, mutta tavarat ja lapset olivat nyt uudessa asunnossa josta tulisi kotimme ainakin seuraavaksi vuodeksi.
Asiat lähtivät menemään alusta asti jo omalla painollaan, mutta voimia päivän tekemiset ja lapset kysyivät.
Kuukausi kului ja sain hyvin jo asioista ja arjen uusista toimintatavoista kiinni, myös lapset olivat alkaneet sopeutua uuteen arkeen.
Jatkuvasti kävi ilmi viikottaisissa keskusteluissa, että olen alkanut väsymään joka päivä vähän enemmän enkä pysty enää siihen mihin kuntoutuksen alussa.
Kaikki tuntui toivottomalta ja loputtoman raskaalta.
Itkin kokoajan ja olin hyvin ahdistunut kaikesta. Mietin, että on pakko jaksaa lasten takia, kun he jos kuka tarvitsevat uuden alun ja turvallisen ympäristön ilman, että kukaan enää lähtee enää minnekään.
Istuin käytävällä odottaen omaa vuoroani psykiatrisen lääkärin pakeille, olin niin uupunut jo pelkästä istumisesta ja vähän väliö purskahdin itkuun.
-Olisi paikka yhdelle potilaalle kupittaalla, otatko paikan vastaan? Lääkäri huikkasi äkkiä ovelta puhelin korvallaan. Nyökkäsin ja purskahdin itkuun.
En mä oo hullu enkä todelakaan siinä kunnossa missä talvela jolloin mietin miten ja milloin tappaisin itseni.
-Äiti lähtee sairaalaan tänään, koska oon aika väsynyt ja tosi itkuinen joka ei oo teidän vika. Lääkärit tutkii mua ja saan siellä aikaa, että paranen niin etten oo kokoajan surullinen ja väsynyt, me nähdään melkein joka päivä ja soitellaan. Mä rakastan teitä niin paljon ja siksi meen sairaalaan, et en oo enää niin surullinen vaan iloisempi ja sit mä tuun taas teijän kanssa ulos leikkimään.
Näillä sanoilla hyvästelin kolme omaa lasta ja lähdin psykiatrian suljetulle osastolle.
Olin lopettanut lääkkeet itse ennen perhekuntoutusta ja se oli selvästi huono asia,koska voimat olivat vähäiset vielä eikä lääkkeitä olisi missään nimessä saanut lopettaa. se vaan on tosiasia, että jos lääkkeet auttaa masennukseen tulee niitä hetki syödä vaikka olo olisikin hyvä, koska äkkinäinen lopetus lyö pohjalle ja nopeasti.
2kk olin psykiatrisessa hoidossa kovinkaan monen tietämättä, halusin asian kertoa,koska niin moni vanhempi osastolla kamppaili asian kanssa, koki olevansa huono vanhempi, heikompi ja epäonnistunut.
KUKAAN MEISTÄ SIELLÄ OLLEISTA EI OLE EPÄONNISTUNUT VAAN VAHVA, KOSKA ME OSASIMME HETKEKSI LUOVUTTAA JA EHEYTYÄ.
Nyt olen onnellinen, lääkitty ja levännyt.
Nyt olen lapsilleni hyvä äiti, koska jaksan kiukuttelut, pienet taistot pistetäänkö takki päälle ja, että mennäänkö omaan sänkyyn nukkumaan .
Nyt tykkään itsestäni niin ulkoisesti kuin sisäisesti, olen nainen ja äiti ja rakastan itseäni.
Projektin punainen lanka on masennus, masentuneen oma maailma, miltä se näyttää. Se miten se välittyy ihmisille on heidän tehtävänsä kertoa, kun projekti saadaan päätökseen. Uskomattoman kiitollinen ja siunattu olo tästä uudesta tehtävästä, kertoa teidän tarina kuvin kuvin yhdessä toisen kuvaajan kanssa. Joten jos kiinnostus on kova kertoa oma tarina masennuksesta mitä se on/oli pahimmillaan kerro mulle niin ihmiset saa tietää mikä on masennus, kun sille rakentuu kasvot, silmät ja tarina. lahde.sari89@gmail.com laita viestiä jos kiinnostuit olemaan osa projektia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti