Ei ole luovuttaja vaikka hetkeksi luovuttaa

Jotkut saattaa muistaa, kun Heinäkuussa päästiin koko perhe perhekuntoutukseen, no tämä tarina on siitä miten uusi ajanjakso saapui ja mitä mulle tapahtui...

Saavuttiin kimpsujen ja kampsujen kanssa Perhekuntoutukseen, satoi vettä kun aisaa, mutta tavarat ja lapset olivat nyt uudessa asunnossa josta tulisi kotimme ainakin seuraavaksi vuodeksi.

Asiat lähtivät menemään alusta asti jo omalla painollaan, mutta voimia päivän tekemiset ja lapset kysyivät.

Kuukausi kului ja sain hyvin jo asioista ja arjen uusista toimintatavoista kiinni, myös lapset olivat alkaneet sopeutua uuteen arkeen.

Jatkuvasti kävi ilmi viikottaisissa keskusteluissa, että olen alkanut väsymään joka päivä vähän enemmän enkä pysty enää siihen mihin kuntoutuksen alussa.
Kaikki tuntui toivottomalta ja loputtoman raskaalta.

Itkin kokoajan ja olin hyvin ahdistunut kaikesta. Mietin, että on pakko jaksaa lasten takia, kun he jos kuka tarvitsevat uuden alun ja turvallisen ympäristön ilman, että kukaan enää lähtee enää minnekään.

Istuin käytävällä odottaen omaa vuoroani psykiatrisen lääkärin pakeille, olin niin uupunut jo pelkästä istumisesta ja vähän väliö purskahdin itkuun.

-Olisi paikka yhdelle potilaalle kupittaalla, otatko paikan vastaan? Lääkäri huikkasi äkkiä ovelta puhelin korvallaan. Nyökkäsin ja purskahdin itkuun. 
En mä oo hullu enkä todelakaan siinä kunnossa missä talvela jolloin mietin miten ja milloin tappaisin itseni.

-Äiti lähtee sairaalaan tänään, koska oon aika väsynyt ja tosi itkuinen joka ei oo teidän vika. Lääkärit tutkii mua ja saan siellä aikaa, että paranen niin etten oo kokoajan surullinen ja väsynyt, me nähdään melkein joka päivä ja soitellaan. Mä rakastan teitä niin paljon ja siksi meen sairaalaan, et en oo enää niin surullinen vaan iloisempi ja sit mä tuun taas teijän kanssa ulos leikkimään.
Näillä sanoilla hyvästelin kolme omaa lasta ja lähdin psykiatrian suljetulle osastolle.

Olin lopettanut lääkkeet itse ennen perhekuntoutusta ja se oli selvästi huono asia,koska voimat olivat vähäiset vielä eikä lääkkeitä olisi missään nimessä saanut lopettaa. se vaan on tosiasia, että jos lääkkeet auttaa masennukseen tulee niitä hetki syödä vaikka olo olisikin hyvä, koska äkkinäinen lopetus lyö pohjalle ja nopeasti.

2kk olin psykiatrisessa hoidossa kovinkaan monen tietämättä, halusin asian kertoa,koska niin moni vanhempi osastolla kamppaili asian kanssa, koki olevansa huono vanhempi, heikompi ja epäonnistunut.

KUKAAN MEISTÄ SIELLÄ OLLEISTA EI OLE EPÄONNISTUNUT VAAN VAHVA, KOSKA ME OSASIMME HETKEKSI LUOVUTTAA JA EHEYTYÄ.

Nyt olen onnellinen, lääkitty ja levännyt.

Nyt olen lapsilleni hyvä äiti, koska jaksan kiukuttelut, pienet taistot pistetäänkö takki päälle ja, että mennäänkö omaan sänkyyn nukkumaan .

Nyt tykkään itsestäni niin ulkoisesti kuin sisäisesti, olen nainen ja äiti ja rakastan itseäni.

 Tutustuin valokuvaajaan jolle uskoin uuden idean, projektini jota hän piti hyvänä ideana. 
Projektin punainen lanka on masennus, masentuneen oma maailma, miltä se näyttää. Se miten se välittyy ihmisille on heidän tehtävänsä kertoa, kun projekti saadaan päätökseen. Uskomattoman kiitollinen ja siunattu olo tästä uudesta tehtävästä, kertoa teidän tarina kuvin kuvin yhdessä toisen kuvaajan kanssa. Joten jos kiinnostus on kova kertoa oma tarina masennuksesta mitä se on/oli pahimmillaan kerro mulle niin ihmiset saa tietää mikä on masennus, kun sille rakentuu kasvot, silmät ja tarina. lahde.sari89@gmail.com laita viestiä jos kiinnostuit olemaan osa projektia.

SYÖMISHÄIRIÖINEN

Liian ruma, liian läski.

"Kato nyt mua! Oon ihan hirveen näkönen, oikeesti!"

Paino oli noussut takaisin lukemiin jotka omasin ennen avioeroa. Automaattisesti olin läski, löysä, joka puolelta tursui eikä luut joilla olen mitannut ihmisen laihuutta enää näkyneet ilman, että laihistin.

Kyllä niin laiha, että kylkiluut paistoivat ja solisluut sekä rintalasta erottuivat selvästi....

Kyllä olen syömishäiriöinen.

Kun olen salaa onnellinen muodoistani, kun salaa koen itseni seksikkäänä ja kurvikkaana silloin olen syömishäiriöinen. Noin 6kk sitten söin 1-2 leipää illalla. En syönyt mitään muuta päivässä puoleen vuoteen.

Muistan, kun olin ystäväni luona saunassa ja sieltä piti lähteä pois, koska yhtäkkiä alkoi oksettaa ja silmissä musteni, en ollut syönyt mitään silloin 2 vuorokauteen.

Olin masentunut keskivaikeasti ja perheessä oli silloin suuri kriisi mm. avioeron vuoksi, mutta kontrollin tarve oli suuri joten kontrolloin syömistäni ja olin onnellisempi, kun aamulla peilistä katsoi vatsalihakset näkyvillä oleva pieni alle 50 kiloinen kolmen lapsen äiti. Niin ainakin halusin ajatella.

Sain viestejä miehiltä somessa, Tinderissä ja treffeillä, että näytän uskomattoman hyvältä ja treenatulta. Se tuntui hyvältä, joku koki minut kauniiksi ja arvosti ulkonäköäni.

Nyt viimeiset 2kk olen tehnyt henkisen kuntoni eteen paljon töitä, koska heräsin siihen, että minusta ei ollut enää kenellekään mitään jäljellä, ei henkisesti eikä fyysisesti. Lapseni lähtivät asumaan sijaisperheeseen, koska en pystynyt huolehtimaan edes itsestäni saatikka kolmesta lapsesta.

Keskimmäinen lapseni joka on 8 vuotias ei mielestään sovellu nykymaailman muottiin, koska ei ole mielestään laiha ja tuijottaa mahaansa. Yritin kertoa mikä on normaali vartalo, että jokaisella on sellainen vain eri muotoinen. "Oon läski, kato vaikka."

Edelleen jaksoin selittää, että se ei ole kauniin ihmisen kriteeri kuinka pieni on tai kuinka litteä vatsa on.

Lopulta vetäisin Sohvi Nymanin instgram sivut auki ja näin kuvan jossa Sohvi oli itse mekossa joka todella oli upea kokonaisuus, Sohvi ja mekko.

"Kato Peppi, tässä on sellanen nainen joka pukee ihmisiä työkseen ja laittaa hienoja vaatteita toisten päälle. Ja tää nainen ei Peppi oo luuta ja nahkaa mitä sä luulet olevan vaan kaunista."

Peppi tuijotti hetken Sohvin kuvaa ja sanoi, "toi nainen on tosi kaunis! Mut on se laiha, ku se on niin kaunis."

-Sillon iski kaikki ne fläsärit mitä voi äidille tulla itsestään peilin edessä. Teen sitä mitä vastaan julistan sotaa. Provosoin lastani käyttäen esimerkkinä itseäni joka itkee peilin edessä ja puristelee omaa mahaansa!

-Päätin lopettaa tämän, ainakin muiden edessä, lasteni edessä. Tiedän, että sen voin tehdä jos en muuhun pysty, olen äiti ja nainen joka rakastaa itseään, jotta lapseni voi rakastaa itseään niin kuin on.

Kun nyt voin paremmin mikä tarkoittaa oikean, puhtaan ruoan syömistä, liikkumista, nukkumista ja mielen balansointia saan lapseni lähes 2 kuukauden kotoa pois asumisen jälkeen vihdoin kotiin. Nautin arjesta, haluan olla jälleen äiti ja rakastaa elämääni.

En sillä perusteella näkyvätkö kylkiluut.

En sillä perusteella mitä painan.

Enkä sillä perusteella ihannoiko joku vartaloani.

Sohvin sivut löydät täältä

ja

Syömishäiriöliiton sivut täältä

Ps. rakasta itseäsi, oikeasti.

Äiti, miks sä itket?

Keräsin voimia tähän kirjoitukseen kauan ja mietin kirjoitanko tätä lainkaan ja luon illuusion itsestäni ihmisille.

Haluan kirjoittaa tämän, koska nähtyäni etten ole ainut äiti joka tämän joutuu kokemaan ja jonka lapset joutuvat tähän tilanteeseen

Häpeän suuresti tätä asiaa ihmisenä, vanhempana ja äitinä. Tämä häpeä ei ole sitä, että ihmiset saisivat tietää tästä asiasta ja menettäisin kasvoni hyvänä vanhempana vaan, että saatoin itseni niin loppuun, että lapseni saivat osan siitä

-Istun toista kertaa tällä viikolla Tyksin psykiatrisessa päivystyksessä ja mietin milloin tämä kaikki loppuu ja asiat alkavat saamaan parempaa valoa.

-Esikoiseni lähtee osastohoitoon itsetuhoisuuden vuoksi.

-Itken seuraavana päivänä kolmatta tuntia kotona enkä saa itkua loppumaan enkä jaksa nousta tuolista enään ylös.

-Istun psykiatrian päivystyksessä jälleen. Tällä kertaa olen yksin, itseni vuoksi odotushuoneessa. Itken kokoajan syvemmin niin etten hetken päästä saa enää henkeä ja mieleni täyttää paniikki. Alan huutaa ja tuntuu kuin sydän pysähtyy tai ainakin lyö silloin, kun tahtoo.

Mietin jos tämä olisi viimeinen kerta tässä paikassa, ympyrä sulkeutuu, kun minä istun täällä eikä kukaan muu perheenjäsenistäni.

-Osastopaikkoja ei valitettavasti ole, sairaanhoitaja kertoo minulle, lähden parin rauhoittavan jälkeen kotiin.

-Seuraavana päivänä on palaveri jossa syvän masennukseni ja toimintakyvyttömyteni  vuoksi lapseni sosiaalitoimen ja itseni päätöksellä lähtevät kuukaudeksi asumaan kriisi perheeseen.

-Meni kolme päivä joista jokaisena päivänä makasin ja itkin. Itkin, koska asiat olivat menneet niin pohjalle.

Lääkäreitä, tapaamisia, meditaatiota, pohdintaa, lääkkeettömyyttä ja lapsia. Näillä eväillä olen päässyt pinnalle.

Mielen rauhaa ja lujuutta. Aina ei voi ihminen pysyä vahvana, aina ei voi ihminen olla vaipumatta epätoivoon, aina ei ihminen opysty olemaan itkemättä.

Mutta kaikki tämä on vain väliaikaista, tunteet menee ja tunteet tulee.

En ole huonompi äiti, en ole huonompi ihminen.

Hetki enää niin nauravat suut heräävät vierestäni joka aamu.

Ps. Älä häpeä valintoja jotka teet perheesi vuoksi, että voit olla  läsnä taas.

Kasa naisia baarin vessassa

Se mitä haluan olla ja mitä olen nyt on pään sisällä kaukana toisistaan.

Konkreettisesti ja uskottavasti ne ovat lähes erottamattomia tosistaan.

                                  Kyllä, puhun naisesta, vartalosta ja mikä sen muuttaa, tai ainakin mielessä muuttuu.

Olen tällä hetkellä täysin hajalla, rikki. Olen vaikeasti masentunut, lääkärin diagnoosin mukaan ainakin.

Silloin, kun on rikki ja kehonkuva on vääränlainen, ollut aina, ei mielen rikkoutuminen auta asiaa vaan saa peilikuvan näyttämään pahemmalta. Heijastuu siis pahaolo myös ulkonäköön.

Se miltä näytin kukoistavana sinkkunaisena, hoikkana, treenatun kropan kanssa jota koristi muutama uusi tatuointi lisää, koin olevani lähes täydellinen.

Rohkea, villi ja vapaa. Nautin joka hetkestä, rakastin olla kameran edessä ja mennä kuvauksiin itsevarmuutta ja seksiä tihkuen.

Se minkä peilikuva verotti oli enemmän mielenterveydestä pois, joku vaan ei tuntunut hyvältä.

                                  Se joku oli illuusio johon moni ihminen lankeaa, rakastaa itseään, koska muut rakastavat sun kehoa.

Miksi en koe olevani tyytyväinen itseeni nyt?

Lista on luultavasti loputon,

huono vanhemmuus kompleksi

painonnousu joka vie kaiken energian 

saanko olla onnellinen jos en ole alle 50kg?

saanko olla aidosti tyytyväinen itseeni jos en pysty käyttämään napapaitaa.

Koska koen olevani parempi ihminen laihana.

Olin pienessä lähiökuppilassa viettämässä viinan huuruista vappua ja kehuin (muistaakseni) vessassa törmänneeni naisen ulkonäköä ja suoraan tapaani mainitsin, että hän on upea vaikka ei ole laiha.

En saanut naamaani mustaksi vaan sain aikaan keskustelun jossa oli parhaimmillaan 6 naista puhumassa kehonkuvastaan ja kertomassa, että on ollut ennen anorektikko ja jollain naisella koko maailmaa oli pyörittänyt tieto siitä paljonko painoi.

Aivan upeita naisia, kaiken kokoisia, näköisiä, suupaltteja, hiljaisia, iloisia, rohkeita ja mikä parasta, kaikki olivat opetelleet olemaan tyytyväisiä omaan itseensä ja lopettaneet keholla leikin ja alkaneet elää.

Mikä parasta, jokaisella oli arpia menneisyydestä, mutta ne olivat arpia jotka kulkevat mukana ja ovat osa elämää.

Miksi minä en osaa?

Koska olen välillä salaa itseeni tyytyväinen, mutta pelkään jos olen tyytyväinen normaalipainoisena ja vieläkin hoikkana kuten ystäväni jaksaa aina tyynesti minuun hermostumatta muistuttaa, että joku ottaa "turhat luulot" pois.

Tiedän olen huijari, koska puhun vartaloiden puolesta, mutta itse en kestä omaa kuvaani ellei se ole täydellisen timmi. 

Mutta puolustuksen sana, rakastan kaikkien erilaisia vartaloita, en vain omaani vielä oppinut hyväksymään.

Aamen tähän ja vielä opin sen taidon uskokaa pois, mutta siinä matkalla haluan pitää vessa kokouksia erilaisten naisten kanssa ja rakastaa heidän vartaloitaan ja kuvata niitä!

Kun olen saanut tarpeeksi kuvia ja oppinut rakastamaan myös itseäni pidän näyttelyn kuvista ja siitä, että myös minä muiden joukossa olen hyvä ja kaunis. Juuri niin kuin olen eikä muut siihen puutu, ainakaan negatiivisesti

Ps. Muista rakastaa itseäsi äläkä ole salaa kaunis.

Kun koko keho pysähtyy

Silloin, kun elämän akuuttivaihe kestää kauan tulee stressistä yleistila keholle ja mitä keho tekee suuressa stressissä, se menee shokkiin ja jäätyy.

Jaksan aina toitottaa kehosta miksi se on kaunis sellaisena, kun on. Omine jälkineen ja kauneus virheineen.

Miksi jaksan hokea tätä mantraa? 

Uskonko siihen itse?

Mitä jos ei vaan tunnu hyvältä olla juuri sen hetkisessä kropassa mikä on?

Hoen mantraa, koska kuvaajana tulee katsottua kuvattavaa eri tavalla, välillä vähän vieraampaakin ihmistä katsoa linssin läpi ja keskittyä mitä näkee.

No mitä sieltä näkyy?

Varsinkin jos saan ihmisen riisumaan itsensä fyysisesti riisuutuu hän samalla myös henkisesti. Siinä on vain minä, kamera ja kuvattava. Hetki on yllättävän yksityinen ja imee sisälle siihen hetkeen. Sieltä siis näkyy ihminen ja tämän minuus.

Uskonko siihen itse, kyllä katsojana, mutta vääristyneen kehonkuvan aikoinaan omaavana en vieläkään usko olevani kaunis aina. En aina, kun joku kehuu ulkonäköäni enkä aina peiliin tuijottaessani peiliin iltapäivällä kiireisemmän ajan jälkeen. Meikit ovat valuneet ja näytän väsyneeltä löysässä t-paidassa tukka sotkuisesti nutturalla. On myös hetkiä, kun kuljen alasti suihkusta tullessani peilin ohi ja pakko peruuttaa peilin eteen uudestaan ja ihailla mieletöntä omaa, pienillä virheillä koristeltua vartaloaan. 

Damn girl!

No mitä jos vaan ei tunnu hyvältä sen hetkisen kropan kanssa?

Näin mulle on nyt käynyt kovan ja pitkän, n 8kk, stressin seurauksena.

Ihoni voi huonosti, on tulehtunut. 

Aineenvaihduntani on pysähtynyt lähes kokonaan, keho varastoi nestettä ja kehon hallinta tuntuu kömpelöltä.

Ihmiselle joka inhosi omaa kehoaan ja sai sen kukoistamaan on hyvin raskasta vajota tunteeseen, kun keho vaan on sammunut, joutunut shokki tilaan josta se pitäisi elvyttää.

Miten?

Tiedän sen, että on kuin puskisi autoa lumi hangesta, junttaa tarpeeksi kauan hyvää keholle ja mielelle, koska keho kuulee kaiken mitä ajattelet.

Käytäntöön tämä on vaikea laittaa täällä päässä, koska vapaahetkiä niukasti jolloin yleensä keskityn kuvaamiseen, ystävien näkemiseen, taidenäyttelyihin, juoksen siis kuin päätön jokaisiin kivoihin ja mieltä tyydyttäviin paikkoihin. 

Siispä olen päättänyt aloittaa mielenrauhan etsimisen (joo tiedän, te jotkut naureskelette, että mä saisin mielenrauhaa, hah!)

No lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että kerran päivässä 5 minuuttia istun lattialle, keskityn kehooni, mitä se tekee enkä kuuntele pätkääkään mitä mieleni pauhaa 10 eri radiokanavalla, biiseillä, kauppa listoilla, kotitöillä, kouluasioilla tai pienten lasten murheilla. 

On vain keho jota kuunnella.

 Olen viikonlopun hommannut itselleni kaksi eri kohdetta jossa saan harjoittaa uusia taitojani muiden ihmisten seinille, lisäksi olen sopinut lounasseuraa (josta aion pitää kiinni, koska seura on parasta, äiti!) Ehdin olemaan kontakteissa ihmisten kanssa väimatkoilla, puhelimessa, kahvilla, u name it!

Mutta lupaan, että istun alas joka päivä ja kuuntelen 5 minuuttia mitä kehoni kertoo.

Ps. Katsoa itseäsi, älä katso muita.

Kun järjettömän halun jälkeen tulee ymmärrys

Olen kuvannut nyt joka käänteessä, kun auringonvalo osuu kauniisti olohuoneen vanhaan senkkiin, kun kissa katsoo keittiön ikkunasta ulos ja, kun parhaan ystävän kanssa extempore kuvataan korsettikuvia yllätykseksi tämän miehelle tai, kun neljävuotias kuopukseni tuhisee sängyssäni myöhään yöllä.


Suuri palo heräsi sisälläni noin puolivuotta sitten ja fiilis oli uskomaton..

Nyt pari viikkoa sitten sain ymmärtää, että en tiedä mitään kuvaamisesta. Olin niin häpeissäni ja uskottavuus itseeni ja kuviini meni täysin. Sinä iltana itku kurkussa tartuin vastenmielisesti kameraan ja aloitin nollasta.

 Aloin ymmärtää mitä on tieto ja miksi tietoa tarvitaan, että kuva onnistuu.

Tulen kokoajan itsekriittisemmäksi mikä on kuvaamisessa hyvä asia, koska nyt huomaan miksi kuvasta tulee jonkinlainen ja mietin onko se tarpeeksi hyvänlaatuinen, voisiko vielä saada kuvasta paremman. Samalla opin kokoajan uutta ja luen ja selvitän.

Olen kolhuilla ja näen kuinka brutaali on maailma kuvaajana jos aioit olla vielä jokin päivä hyvä siinä.  Kolhut saavat yrittämään aina vaan kovemmin ja puskemaan itseään eteenpäin.

En kuitenkaan anna minkään tai kenenkään saada itseä uskomaan, että minun ei kuulu tehdä tätä tai minusta ei ikinä tule hyvää tai teen tätä vain saadakseni huomiota.

Ei. Teen tätä, koska rakastan ottaa kameran käteeni ja kuvata mitä näen.

Rakastan sitä, kun saan puskettua itseäni kameran edessä aina pidemmälle, poseeraan pakkasessa lasinsirujen keskellä, olen asennoissa jossa on vaikea hengittää ja silti teen kuvan eteen sen, että mitään näitä asioita ei näe kasvoiltani tai kehonkielestä.

PS. Näe ja tunne, tee sitä mihin on palo.

Öö niinku haluuks naimisiin vai seksiä?

Aattelin kirjottaa vähän mikä mun kanta tähän sinkku systeemiin on.

Joskus avioeron alussa aloin miettimään, et nii mä nyt oon niinku sinkku. Pitäiskö mun nyt alkaa etsimään miestä johonkin tarkoitukseen?

Seksiä kaikki tarvitsee ( itse tosi paljon!), mutta tarvitseeko ihminen välttämättä jotain muuta?

No jokainen on erilainen ja jokainen tarvitsee eri juttuja.

Semmosta myös jäänyt miettimään, että myöntääkö ihmiset tarvitsevansa toista ihmistä vai onko vaan niin, että nainen tai mies näkee toisen pelkkänä objektina josta saa tyydytyksen?

No mitä sitten jos on sinkku joka haluaa parisuhteen, naimisiin tai jopa unelmoi perheen perustamisesta?

Huomaan kuinka ihmiset on muuttuneet, kun mietitään puhumisesta vaikka kaupan kassalla tai edes baarissa jos huomaat kuumaa tavaraa tiskillä. 

KUKAAN EI PYSTY ENÄÄN KESKUSTELEMAAN  saati flirttailemaan enään (!)

Tinder.....

Hirveen hauska peli jos on tylsää, mutta tulee mieleen sims peli jota muksuna tuli pelattua. Joo on kivoja tyyppejä ja juu kuumaa tavaraa, MUTTA kaikki kirjottaa samalla tavalla eikä kukaan jää mieleen niin, että juttu jatkuisi pidempään kuin yksien treffien ajan. 

Ihanaa jos joku on löytänyt sen mitä etsinyt. Vaimon, kyykky kaverin salille tai vaatteet irti repivää seksiä niin loistavaa!

Mulla on kiire, mun elämän on vitun sekaisin. Aina välillä mietin koska olen pessy hiukset, mulla on kolme lasta jotka koitan pitää hengissä, välillä saan masturboinnin sijaan mahtavaa seksiä jota ei tarvitse baarista etsiä. Välillä vedän perseet olalle ja hoipertelen kotiin kikattaen. Mulle paljon antavaa opiskelua, asioita joita hion vähän väliä joissa haluan olla hyvä.

No se kainalo olisi tosi kiva välillä, vaan olla siinä, tosi lähellä omalla iholla toisen ihoa vasten.

Näin on hyvä enkä kaipaa kuin kainaloa jolloin asiat on kuitenkin hyvin vaikka usein vedetään mattoa alta, mutta nää asiat ei häviä, ne pysyy eikä niiden luonnetta tarvitse epäillä tai miettiä onko ne joskus vielä kuolemaksi....

Nii mä en haluu niinku naimisiin vaan naida ja nauttia.

Ps. muista saada!