Olen kuvannut nyt joka käänteessä, kun auringonvalo osuu kauniisti olohuoneen vanhaan senkkiin, kun kissa katsoo keittiön ikkunasta ulos ja, kun parhaan ystävän kanssa extempore kuvataan korsettikuvia yllätykseksi tämän miehelle tai, kun neljävuotias kuopukseni tuhisee sängyssäni myöhään yöllä.
Suuri palo heräsi sisälläni noin puolivuotta sitten ja fiilis oli uskomaton..
Nyt pari viikkoa sitten sain ymmärtää, että en tiedä mitään kuvaamisesta. Olin niin häpeissäni ja uskottavuus itseeni ja kuviini meni täysin. Sinä iltana itku kurkussa tartuin vastenmielisesti kameraan ja aloitin nollasta.
Tulen kokoajan itsekriittisemmäksi mikä on kuvaamisessa hyvä asia, koska nyt huomaan miksi kuvasta tulee jonkinlainen ja mietin onko se tarpeeksi hyvänlaatuinen, voisiko vielä saada kuvasta paremman. Samalla opin kokoajan uutta ja luen ja selvitän.
Olen kolhuilla ja näen kuinka brutaali on maailma kuvaajana jos aioit olla vielä jokin päivä hyvä siinä. Kolhut saavat yrittämään aina vaan kovemmin ja puskemaan itseään eteenpäin.
En kuitenkaan anna minkään tai kenenkään saada itseä uskomaan, että minun ei kuulu tehdä tätä tai minusta ei ikinä tule hyvää tai teen tätä vain saadakseni huomiota.
Ei. Teen tätä, koska rakastan ottaa kameran käteeni ja kuvata mitä näen.
Rakastan sitä, kun saan puskettua itseäni kameran edessä aina pidemmälle, poseeraan pakkasessa lasinsirujen keskellä, olen asennoissa jossa on vaikea hengittää ja silti teen kuvan eteen sen, että mitään näitä asioita ei näe kasvoiltani tai kehonkielestä.
PS. Näe ja tunne, tee sitä mihin on palo.
