Silloin, kun elämän akuuttivaihe kestää kauan tulee stressistä yleistila keholle ja mitä keho tekee suuressa stressissä, se menee shokkiin ja jäätyy.
Jaksan aina toitottaa kehosta miksi se on kaunis sellaisena, kun on. Omine jälkineen ja kauneus virheineen.
Miksi jaksan hokea tätä mantraa?
Uskonko siihen itse?
Mitä jos ei vaan tunnu hyvältä olla juuri sen hetkisessä kropassa mikä on?
Hoen mantraa, koska kuvaajana tulee katsottua kuvattavaa eri tavalla, välillä vähän vieraampaakin ihmistä katsoa linssin läpi ja keskittyä mitä näkee.
No mitä sieltä näkyy?
Varsinkin jos saan ihmisen riisumaan itsensä fyysisesti riisuutuu hän samalla myös henkisesti. Siinä on vain minä, kamera ja kuvattava. Hetki on yllättävän yksityinen ja imee sisälle siihen hetkeen. Sieltä siis näkyy ihminen ja tämän minuus.
Uskonko siihen itse, kyllä katsojana, mutta vääristyneen kehonkuvan aikoinaan omaavana en vieläkään usko olevani kaunis aina. En aina, kun joku kehuu ulkonäköäni enkä aina peiliin tuijottaessani peiliin iltapäivällä kiireisemmän ajan jälkeen. Meikit ovat valuneet ja näytän väsyneeltä löysässä t-paidassa tukka sotkuisesti nutturalla. On myös hetkiä, kun kuljen alasti suihkusta tullessani peilin ohi ja pakko peruuttaa peilin eteen uudestaan ja ihailla mieletöntä omaa, pienillä virheillä koristeltua vartaloaan.
Damn girl!
No mitä jos vaan ei tunnu hyvältä sen hetkisen kropan kanssa?
Näin mulle on nyt käynyt kovan ja pitkän, n 8kk, stressin seurauksena.
Ihoni voi huonosti, on tulehtunut.
Aineenvaihduntani on pysähtynyt lähes kokonaan, keho varastoi nestettä ja kehon hallinta tuntuu kömpelöltä.
Ihmiselle joka inhosi omaa kehoaan ja sai sen kukoistamaan on hyvin raskasta vajota tunteeseen, kun keho vaan on sammunut, joutunut shokki tilaan josta se pitäisi elvyttää.
Miten?
Tiedän sen, että on kuin puskisi autoa lumi hangesta, junttaa tarpeeksi kauan hyvää keholle ja mielelle, koska keho kuulee kaiken mitä ajattelet.
Käytäntöön tämä on vaikea laittaa täällä päässä, koska vapaahetkiä niukasti jolloin yleensä keskityn kuvaamiseen, ystävien näkemiseen, taidenäyttelyihin, juoksen siis kuin päätön jokaisiin kivoihin ja mieltä tyydyttäviin paikkoihin.
Siispä olen päättänyt aloittaa mielenrauhan etsimisen (joo tiedän, te jotkut naureskelette, että mä saisin mielenrauhaa, hah!)
No lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että kerran päivässä 5 minuuttia istun lattialle, keskityn kehooni, mitä se tekee enkä kuuntele pätkääkään mitä mieleni pauhaa 10 eri radiokanavalla, biiseillä, kauppa listoilla, kotitöillä, kouluasioilla tai pienten lasten murheilla.
On vain keho jota kuunnella.
Olen viikonlopun hommannut itselleni kaksi eri kohdetta jossa saan harjoittaa uusia taitojani muiden ihmisten seinille, lisäksi olen sopinut lounasseuraa (josta aion pitää kiinni, koska seura on parasta, äiti!) Ehdin olemaan kontakteissa ihmisten kanssa väimatkoilla, puhelimessa, kahvilla, u name it!
Mutta lupaan, että istun alas joka päivä ja kuuntelen 5 minuuttia mitä kehoni kertoo.
Ps. Katsoa itseäsi, älä katso muita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti