Postauksia tulee ehkä hieman aiheen vierestä.
Tai no ei tule, kun kyseessä on 10 vuotias kuvaajanalku.
Esikoiseni on maailmassa se ainut ihminen joka syvällä ymmärtää ja kulkee kanssani tätä elämää samoilla eväillä. Asia on hyvin kipeä ja samalla hyvin arvokas.
Hän näkee maailman samalla tavalla kuin minä ja tuntee tuskaa yhtä suurella tunteella, mutta repeää liitoksistaan yhtä pienistä, innostavista asioista kuin minä.
Välillä tunnen suurta vihaa itseäni kohtaan. Muita kohtaan, miksi ymmärrän kaiken vasta nyt, miksi kukaan ei huomannut (tai huomasi, mutta negatiivisesti) erilaisuuttani.
Koen, että olisin nyt hänelle enemmän, ymmärtäisin oikein ja osaisin auttaa jos en kävisi omaa poikkeamaa läpi samalla, kun koitan suhtautua häneen niin, kun halusin itse lapsena, että aikuiset suhtautuisi. Mutta se on vaikeaa, koska olen oppinut puskemaan elämäni läpi väkisin "normaalina" jolla ei ole muistissa, tarkkaavaisuudessa, impulsiivisuuden tai motoriikassa poikkeamaa.
Kenenkään vika tämä ei ole ja joka päivä opin uutta.
"saanks mä äiti kuvata, ku me kävellään keskustaan?"
Tämän hän sai aikaan ihan itse....
Muurin kivien väliin kasvanut kaunis koriste
Kuvassa on lintu
äiti saa poseerata
Pikkusiskon heijastus
Purkkapallo
Poseerausta bussipysäkin takana
Tästä on pienen pojan hyvä jatkaa. Sielua on ja se merkitsee mitä sielu näkee ei niinkään silmä (oma mielipide)
Ps. Anna muiden olla mitä ovat ja he saavat loistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti